Washingtonin sopimuksen (1949) viides artikla määrittää jäsenmaiden keskinäisen avunannon seuraavasti:

”Sopimuspuolet sopivat siitä, että aseellista hyökkäystä yhtä tai useampaa sopimuspuolta vastaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa on pidettävä hyökkäyksenä niitä kaikkia vastaan, ja tämän seurauksena ne sopivat, että jos tällainen hyökkäys tapahtuu, kukin niistä harjoittamalla erillistä tai yhteistä Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklassa tunnustettua puolustautumisoikeutta auttaa
hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sopimuspuolta tai hyökkäyksen kohteiksi
joutuneita sopimuspuolia ryhtymällä välittömästi, yksin tai yhdessä toisten
sopimuspuolten kanssa, sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi,
mukaan lukien aseellisen voiman käytön, tarkoituksenaan palauttaa
Pohjois-Atlantin alueen turvallisuus ja ylläpitää sitä.

Jokaisesta aseellisesta hyökkäyksestä ja kaikista toimenpiteistä, joihin sen
seurauksena on ryhdytty, on ilmoitettava välittömästi turvallisuus-
neuvostolle. Kyseiset toimenpiteet on lopetettava, kun
turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarvittaviin toimenpiteisiin
kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden palauttamiseksi ja
 ylläpitämiseksi.”

Sopimus siis mahdollistaa sotilaallisen avun antamisen,
mutta ei velvoita ketään automaattisesti antamaan sitä.
NATO