|
EU:n
kriisinhallintajoukkojen käyttöönsaaminen
Euroopan unioni voi käyttää sotilaalliseen
kriisinhallintaan jäsenmaiden joukkoja ja muuta sotilaallista voimaa
tilanteen ja tehtävien vaatimalla tavalla. Jäsenmaat ovat
ilmoittaneet joukkoluetteloon (joukkopooliin) käytettäväksi
yhteenlaskettuna yli 100 000 sotilasta, noin 400 lentokonetta, noin
100 alusta ja noin 15 nopean toiminnan osastoa.
Noista joukoista lähinnä vain EU:n
taisteluosastot, joista jatkuvassa valmiudessa on kaksi, sekä
Euroarmeijakunta (Eurocorps) ovat verraten nopeasti käytettävissä.
Muiden joukkojen toimintaanpano saattaa kestää useita viikkoja tai
kuukausia. Tuoreissa tutkimuksissa on todettu, ettei joukkopooliin
ilmoitettujen voimien irrottaminen muista tehtävistä ole useinkaan
helppoa eikä läheskään kaikkien joukkojen valmius ole muutenkaan
hyvä. Nykyisellään ovat EU:n Natoon kuuluvat valtiot sitoneet
kriisinhallintaan kykeneviä voimiaan Irakin ja Afganistanin sotiin
siinä määrin, ettei nopeasti muuhun kriisinhallintaan irrotettavaa
kapasiteettia juurikaan ole.
Jos kysymyksessä on kauas EU:n ulkopuolelle
sijoittuva tehtävä, joukkojen kokoaminen ja kuljetus vaatii
runsaasti aikaa eikä käyttöön saatavat voimat ehkä ole kyseisiin
oloihin hyvin soveltuvia. EU:lla ei esimerkiksi ole strategista
lentokuljetuskapasiteettia paljonkaan, vaan sitä on jouduttu
vuokraamaan ulkopuolisilta valtioilta ja yrityksiltä. Myös
helikoptereista on jatkuvasti pulaa.
Kriisinhallintaoperaatiot vaativat aina
”räätälöintiä” tilanteen mukaisesti, jolloin tarvittavat osastot
kootaan halukkaista maista kulloistenkin tehtävien vaatimusten
mukaisesti. EU:n osuus kansainvälisessä kriisinhallinnassa voidaan
toteuttaa joko EU:n suoranaisesti johtamana, yhteistyössä muiden
valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden kanssa tai tuen
antamisena muiden johtamaan toimintaan.
Balkanin kriisinhallinnassa EU on tukeutunut
lähinnä Naton suunnittelu- ja johtamiskapasiteettiin, mutta
Afrikassa EU on ollut omavaraisempi. Viime vuosina EU:n käyttöön on
kehitetty yhä paremmin myös operatiiviseen johtamiseen kykenevää
EU:n sotilasesikuntaa (EUMS) ja sen osana toimivaa
operaatiokeskusta. Kuitenkin pääsääntönä voidaan edelleen pitää
jonkun kansallisen esikunnan käyttöä operaation johtamiseen. Näitä
on ollut valmiudessa erityisesti EU:n taisteluosastoja varten
viidessä maassa: Ranskassa, Isossa-Britanniassa, Saksassa, Italiassa
ja Kreikassa.
Joukkojen kokoaminen vaatii aina monimutkaisia
poliittisia ja sotilaallisia neuvotteluja sekä kohdealueen
valtioiden että EU:n jäsenmaiden kanssa. Tuloksena on usein
kompromissi, jossa joudutaan tinkimään tehokkuusvaatimuksista.
Esimerkkinä verraten nopeasta ja tehokkaasta
toiminnasta ovat olleet eräät pienin osastoin tehdyt EU-maiden
interventiot tai rauhanturvaoperaatiot Afrikassa. Myös Libanoniin EU
kykeni kesällä 2006 mobilisoimaan nopeasti jäsenmaidensa joukkoja.
Toisaalta EU:lla on viimeksi ollut suuria vaikeuksia Tshadin
kriisinhallintaoperaation käynnistämisessä ja osallistumisessa
Sudanin Darfurissa YK:n ja Afrikan unionin yhteiseen
rauhaturvaoperaatioon. Syyt ongelmiin ovat olleet sekä poliittisia
että sotilasteknisiä. Mandaatin hankkiminen EU:lle vieraassa
maanosassa tapahtuvaan rauhanturvaamiseen tai muuhun
kriisinhallintaan näyttää kohtaavan yhä suurempia vaikeuksia. Sama
pätee luonnollisesti myös Naton vastaavaan toimintaan.
Viimeaikaiset kriisinhallintaoperaatiot ovat
ollet moniuloteisia sisältäen sekä sotilaallista että siviilimäistä
toimintaa. Tästäkin kehityspiirteestä seuraa lisääntyviä ongelmia
toimintaanpantavien joukkojen muodostamisessa ja johtamisessa, koska
perinteisen selkeät sotilaalliset joukkojen perustamis- ja
johtamismenetelmät eivät noissa oloissa toimi.
Linkkejä:
Puolustusministeriö
Euroopan puolustusvirasto
Brittiläinen tutkimus
|
