Kadettikunta ry

Constantem decorat honor - Kunnia kestävän palkka

Konstan Möljä 17.5.2018

Kevään viimeiselle rokkalounaalle saapuivat kadettivääpeli Antero Karvisen vanavedessä John Björkell, Martti Keskitalo, Allan Koskinen, Esko Nieminen ja Ilppo Voutilainen.

Kokouksen pääteemana oli päivittää kesäkuun 6. tapahtuvan 60-vuotisjuhlan tilanne. Kutsu näyttää ilahduttavasti saavuttaneen kadettiveljet. Tätä raporttia lopeteltaessa (19.5) mukaan ehti seuralaisineen ilmoittautua 26 osanottajaa, lisääntyen tasaisesti 30.4. alkaen (Usva), tuoreimpana Heinon Mikko ja Paanilat Joensuusta. Niille muutamille, joilla ei ole sähköpostiosoitteita, lähetettiin vielä puhelinviesti.

Ilmoittautuneet ovat kyselleet vielä kokoontumispaikkaa. Koska autoille lienee eniten parkkipaikkoja koulun pääportaan edustalla, katsottiin parhaaksi suositella niiden käyttöä, Kävelymatkaa on juhlasalirakennuksen portaille noin sata metriä. Vihma-kabinetti saattaa vaihtua, koska osanottajia ilmaantui yli sen tilojen, mutta samassa rakennuksessa ollaan kuitenkin. 

Kokous päättyi Konstassa Nenän juttuun yllätyksiä sisältäneestä pyöräreissusta RUK:n kurssilla 110. Hyvän jatkokertomusperiaatteen innoittamana Nenä kertoi vain jutun alkuosan Konstassa. Koko tarina avautuu seuraavassa:

”Valju myöhäissyksyn aamuyö ei vielä antanut edes ensimmäisiä merkkejä siitä, että se aikoisi väistyä valon tieltä. Astelin talousrakennuksen päädyn ohi tallautunutta polkua 1. Komppaniasta kohti oman, 3. Komppanian johdon parakkia. SA-mallinen taskulamppu heilahteli puseron rintataskun napissa väläytellen polun suuntaa. Sammutin sen, kun ehdin puolittain talousrakennuksen sisään työnnetyn kenttäkeittimen yläpuolella palavan lampun valopiiriin. Lampun alla seisoi kookas hahmo, jonka tunnistin vääpelinä junailevaksi oppilas Pertti Tähkäpääksi, joka tuijotteli mietteliäänä edessään olevaan, polun viereisen kuoppaan. Se oli siihen kaivettu talousjätteille, jotka leirin päätteeksi peitettäisiin mullalla. Kuoppa oli ääriään myöten täyttynyt vedellä iltayön sateen seurauksena. Syyskuu oli ”rikastuttanut” leirioloja lähes päivittäin kosteudellaan.

Minut oli määrätty johtamaan paluumarssi leiriviikon päätteeksi Valkealan Pahkajärveltä Haminaan. Edellisenä iltana olin antanut käskyn marssista ja nyt, aamuyöllä, olin käynyt seuraamassa reittioppaaksi kootun parikymmenmiehisen porukan tehtävänantoa. Palatessa kohtasin Tähkäpään. Opasosaston oli määrä lähteä liikkeelle tunti ennen paluumarssin ensimmäisen pyöräilijän soljumista tielle.

– No, velli valmis? tokaisin korvallistaan raapivalle oppilasvääpelille.
– Joo, herra yliluutnantti, tuli lyhyt vastaus ja tuijottelu jatkui.
– Mikäs siinä vielä mietittää. Eikös ne pojat ala jo kolistella pakkeja?
– En minä sitä, mutta kun tässä sattui semmoinen kummallinen juttu, Tähkäpää mumisi.

Kakístelematta tapahtunut purkautui oppilas Tähkäpään suusta käsien avustamana, katseen suuntautuessa välillä kohti kuuntelijaa kuin kertomiseen vakuuttavuutta hakien:

– Olin juuri lisäämässä puita kenttäkeittiön pesään, kun kuulin Teidän tulosuunnastanne rahinaa. Ehdin parahiksi näkemään miehen pyörän selässä, kun kuului loiskahdus. Tulija oli ilmeisesti noussut pyörälle juuri pimeydestä lampun valaisemalle osuudelle päästyään eikä huomannut jätekuoppaa, Sinne se sukelsi ajopeleineen, ennen kuin ehdin tehdä elettäkään.
– No ei kai se siellä enää ole?
– Kyllä minä sen sieltä heti kalastin kuopan reunalle ja itse tuo vielä ylös kömpiessään retuutti mukanaan pyöräänsä.
– Missäs mies on nyt?
– Eikö tuo liene omassa teltassaan kuivattelemassa.
– No mitäs se tuumi kuopasta selvittyään.
– Sehän siinä se merkillisin juttu olikin, mitä se päästi suustaan..
– No sen minä voin kyllä arvata,
– Joo, kyllä minäkin odottelin ensimmäistä purkausta varmaan samaan suuntaan kuin luulen herra yliluutnantin tuumivan, mutta ensirepliikki yllätti.
– No?
– Niin. Kun se sai enimmät perunankuoret ja porkkanan naatit syljetyksi suustaan, se tokaisi: ”No jopas piti sattua! – Nousi pyörälleen ja häipyi pimeään.”

Käännyin ja astelin kämppääni. Keräilin kamppeeni. Gaz tulisi kohta hakemaan lähtökynnykselle, jossa seuraisin joukkojen lähdön ja liittyisin perään. Lähetti toi aamiaisvellin ja kauhoin sen naamaani . Opasjoukkue oli jo matkalla. Kohtaus kenttäkeittiöllä väistyi lähitulevien tapahtumien tieltä ja olisi ilmeisesti kohta kokonaan häipynyt mielestä.
Mutta tulevat tunnit palauttivat sen syistä, jotka ankkuroivat tapahtuman pysyvästi muistiin...”

”Lähdettiin. Siirryin lähtökynnykselle ja seurasin komppanioiden soljumista sen yli sovituin välein. Viimeisen yksikön sivuutettua kynnyksen läksin perään Gazissani. Ajeltiin sen verran nopeammin, että sivuuttelin pyöräosastot vähitellen, todeten mennessä, että tienhaaroihin oli käskyn mukaisesti tiputeltu oppaita ohjaamaan oikeaan suuntaan. Matkan puolivälissä – noin neljän penikulman päähän Uttiin saapuessa – olin ohittanut koko porukan ja pysäytin mäntyiselle kankaalle, jossa totesin opasosaston tekevän ruokailtuaan lähtöä loppumatkan opaspaikoille.

Huomioni kiintyi nuotiota sammuttelevien joukosta erääseen oppilaaseen, jonka sarkainen kenttäpuku näytti huomattavasti tummemmalta kuin muilla. Lähempää katsoen näin, että asu oli melko nuhruisen näköinen. Kutsuin oppilaan eteeni ja tiedustelin siivottomuuden syytä.

– Herra yliluutnantti, sattui ennen lähtöä pikku vahinko, enkä enää ehtinyt vaihtamaan vetimiä.

Asia valkeni ja yhdistyi varhaisaamun tapahtumaan: Tässä oli siis mies, joka oli käynyt aamu-uinnilla ruoanjätekuopassa. Minä kovistelemaan, miksi ei ollut vaihdettu miestä.

– En kertonut kenellekään, koska minut oli määrätty opasosastoon rangaistuksena eräästä mokasta leirin aikana. Pelkäsin, että jos joudun nyt korvatuksi aamuisen vahingon seurauksena, maitojuna saattaa olla seuraava liikenneväline.

Hyväksyin ratkaisun ja opasosasto painui tielle. Pyörämarssiosaston ruokailtua jatkettiin samoin kuin alkumatkalla, paitsi että itse pysäyttelin Gazia siellä täällä tarkkaillen erityisesti matkaajien kuntoa. Muutamia siinä siirtyi perässä tulevaan koppiautoon tai ambulanssiin pyörärikon tai väsymyksen vuoksi. Utissa tapaamaani oppilasta en koko matkan aikana havainnut ja arvelin, että taisi märkä mies sittenkin joutua keskeyttämään. Haminaan saavuttaessa olin taas ehtinyt joukon ohi ja pysäytin tulokynnykseksi määrätyn, kaikkien oppilaiden tunteman ”Kanakopin” nurkalle nähdäkseni pataljoonan siirtyvän yksikköihinsä.

Ja siinä, edessäni, seisoi marssin viimeinen opas, päässä lipastaan ässän muotoiseksi vääntynyt kenttälakki, yllään nyt jo puoliksi kuivahtanut ruskea sarkapuku, Käsi viittoi ensimmäiselle pyöräilijälle kääntymistä päärakennuksen pihaan, jatkoi, kunnes viimeinen marssija sivuutti kynnyksen, ilmoitti opastehtävän päättyneeksi ja painui päärakennuksen uumeniin...”

Nähdään Kadettikoululla 6.6.2018 klo 13.30.!
Nenä

Etsi sivustosta

Seuraa meitä
Twitterissä
Seuraa meitä
Facebookissa